Tuesday, March 07, 2006

 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Kaikki elävä taistelee jatkuvasti olemassaolostaan, mutta miksi? Kun pilkotaan asiat taas yksinkertaisesti kotitiedettä käyttäen paloiksi, huomaamme, että ei olekaan niin selvää miksi elävät eliöt haluavat taistella elämästään ja olemassaolostaan elävänä.

Kun ajatellaan asiaa taas atomi sekä molekyylitasolta - asiat näyttävät varsin järjettömiltä. Kun eliö kuolee, atomeille ei käy mitenkään. Tosin atomien muodostamat molekyylit ja siitä eteenpäin solut voivat hajota takaisin atomeiksi, mutta ainetta ei kuitenkaan häviä mihinkään. Minkä takia loukkaantunut ja kuoleva koira raahautuu viimeisillä voimillaan kilometrejä takaisin asuin paikalleen? Toki tähän on päivän selvä vastaus se, että se ei halua kuolla(kenties myös oletus siitä, että tutut henkilöt voivat auttaa kivun lievityksessä).

Kuolevan koiran aivot muodostama solujen kokonaisuus jostain syystä antaa ehtyvistä resursseista huolimatta jatkuvasti impulsseja lihaksille ja muille elintoimintoja ylläpitäville järjestelmille, jotta ruumis jaksaisi edes päin. Solutasolla voidaan vielä täysin yksinkertaistaen ajatella, että ne toimivat näin, jotta ne saisivat elää. Solu on elävä ja sen muodostaman kokonaisuuden kuoleminen voi ja todennäköisesti aiheuttaakin solun kuoleman, mutta pilkkoessa solu molekyyleiksi ja atomeiksi alkaa taas homma olemaan omituinen. Kuten jo aiemmissa kirjoituksissa on sanottu, atomien ainoa rationaalinen tavoite on saavuttaa tietylle atomille tietty optimaalinen energiarakenne(usein juuri oktetti). Atomit muodostavat molekyylejä ja kytköksiä toisten atomien kanssa parantaakseen omaa energiabalanssiaan. Tällöin muodostuu mm. molekyylejä - molekyyleistä soluja jne. Täten koska kaikki on kytköksissä atomien perimmäiseen tavoitteeseen saada oikeanlainen energiarakenne itselleen, voidaan ajatella, että koiran kuolema aiheuttaisi sen elimistössä olevien atomien energiarakenteen muuttumista. Mutta kuinka koiran aivot, atomien muodostama kokonaisuus, ymmärtävät niitä uhkaavan energiatasapainon heikentymisen.

Loukkaantuneen, mutta vielä toiminta kykyisen koiran kehossa on lähes poikkeuksetta kyse hematoomasta väärällä alueella. Veri karkaa rikkoutuneesta suonesta elimistöön, jolloin aivoille kulkee impulsseja vaarasta. Toisin sanoen elimistön reseptorimolekyylit tunnistavat yhteydessä olevan substanssin ja lähettävät impulssin natrium-kalium vaihdannan kautta aivojen molekyyleille, jotka alkavat toimia tämän impulssin aiheuttaman häiriön vuoksi täysin automaattisesti kemiallisten reaktioiden kautta. Tässä vaiheessa tulee ottaa myös huomioon, että päätelmissäni ajattelen molekyylin olevan vain räsynukke kemiallisten reaktioiden maailmassa. Molekyyli ei voi ajatella, vaan se toimii sisältämiensä atomien tavoitellessa optimaalista energiarakennetta. Nyt siis molekyylit alkavat toimia ja induktoivat muitakin molekyylejä toimintaan. Alkaa siis ketjureaktio, joka johtaa koiran elämästä taistelemisen käyttäytymiseen. Meidän silmissä täysin järkiperäinen käyttäytyminen loukkaantuneelta koiralta onkin vain loukkaantumisen aiheuttamien impulssien aloittama ketjureaktio.

Pilkkoessa tapahtumaa atomitasolle voidaan todeta näin. Koiran elimistössä on normaalisti "stabiili kaaos", atomien välillä tapahtuu loputtomasti kemiallisia reaktiota jatkuvasti, mutta mitään mullistavaa ei tapahdu. Loukkaantumisen vuoksi(esim. auto ajaa koiran yli) verta pääsee suonten ulkopuolelle normaalia enemmän. Tällä alueella tapahtuu enemmän kemiallisia reaktioita, ja yksi reaktioketjureaktio(sähköimpulssina natrium-kalium vaihdannan kautta kuin dominopalikka) lähtee sopivaa tietä pitkin aivoihin. Aivojen sillä alueella, johon tämä impulssi loppujen lopuksi saapuu, on sellaisia atomeja sellaisilla rykelmissä(molekyylit), jolloin näiden atomien energiatasapaino muuttuu niin, että ne aloittavat aivoissa ketjureaktion. Ironisesti voidaan todeta, että koira ei raahaudu kotiin siksi, että se "haluaa elää", vaan koska atomit haluavat säilyttää tai saada optimaalisen energiatason.

Tästäkin aiheesta voi jatkaa ja jatkaa loputtomasti kehittäen omia teorioitaan ja päätelmiään, mutta mennään nyt kuolemaan.

Miksi nykyinen lääketiede ja suurin osa muusta tieteestä on omistettu kuoleman välttämiselle ja sen lykkäämiselle? Miksi pelkäämme sitä? Miksi aivoissamme kokonaisuuden muodostamat atomit saavat aikaan sellaisen ketjureaktion, että se aiheuttaa kokonaisuuden tekemään tällaista(vaikkapa pelkäämään kuolemaa) vaikkei atomit itsessään voi kuitenkaan mihinkään hävitä - tässäkin voi ironisesti sanoa, että meidän kuoleman pelkomme johtuu atomien ykkösprioriteetista koittaa saada tuo optimaalinen energiarakenne.

Nykyään ajattelemme solujen osaavan edes jotenkin toimia rationaalisesti ja järjellisesti. Kuitenkin ainoa asia, joka liikuttaa ja aiheuttaa muutoksia soluissa on yksinkertaisesti atomien halu optimaaliseen energiarakenteeseen. Se ei ole järkeä tai ymmärrystä, vain yksinkertaista automaattista ja passiivista toimintaa - kuten kaikki tässä maailmassa, jopa me itse.

Miten sitten määrittelemme kuoleman? Nykylääketiede sanoo ihmisen kuolleen silloin, kun hänen aivojen sähkökäyrä vetää horisonttia monitoriin. Tällöin sanotaan, että ihminen on aivokuollut - oli muu elimistö joten kuten toiminnassa tai ei. On kuitenkin outoa, että jos sanomme ihmisen kuolleen, kaikki hänessä ei ole kuollut. Siittiöt elävät 24 tuntia ihmisen kuoleman jälkeen, hiukset ja kynnet voivat kasvaa jopa viikon kuoleman jälkeen.

Kuolema on siis kohtuullisen vaikea määritteinen asia - vaikka se voidaankin ymmärtää tiettyyn ajankohtaan. Olemassaolo laittaa vielä paremmaksi. Milloin meidän olemassaolomme lakkaa? Silloin kun kuolemme? Silloin kun kukaan ei enää muista meitä - yksikään atomien välinen reaktio ei tuota enää kokonaisuudelle kuvaa meistä? Jälkimmäinen on se yleisin määritelmä. Tämän päätelmän mukaisesti tutankhamon on vielä olemassa, koska minun aivojeni atomit järjestivät sellaisen kemiallisen reaktion, joka tuotti kokonaisuudelle(aivoilleni/tajunnalleni) tiedon hänestä.

Koska olemassaolo on täysin ihmisen oma määritelmä ja käsite, sitä on mahdotonta sulavasti sekoittaa tiettyyn asiaan tai tapahtumaan. Emme voi määritellä milloin olemassaolo alkaa tai loppuu - tai milloin se edes on. Jos olemassaolo määritellään tietyksi tapahtumaksi, esim. ihminen on olemassa kun hän elää, kuinka voimme olla varmoja tuosta tapahtumasta. Elääkö tuo ihminen? Elämmekö me, voimmehan me olla vaikkapa sivuhenkilöitä jonkun toisen ihmisen tai elävän eliön unessa?

Sunday, March 05, 2006

 

Kokonaisuus vai pala osia?

On kohtuullisen vaikea ymmärtää, miksi täysin irrationaalisesi toimivia atomeja ja niiden muodostamia molekyylejä on muodostanut niinkin suuren kokonaisuuden kuin elävä olento. Atomi tasolla elävä olento tarkoittaa periaatteessa sitä, että tässä atomien muodostamassa kokonaisuudessa tapahtuu jatkuvasti muutoksia - molekyylit reagoivat.

Yksinkertaistetusti voidaanhan ajatella, että vaikkapa kuollut kettu on myös jatkuvan reaktiivisen aktiivisuuden alaisena, mutta tämä kuollut kettu ei olekaan välttämättä täysin kuollut. Ketun suolistossa bakteerit jylläävät vielä jopa viikkoja itse isäntäeläimen kuoltua, hajottajat hajoittavat ketun ruumista - ja hajoittaminen tapahtuu tietysti kemiallisten reaktioiden kautta.

Ajatellaanpa siis yksinkertaisempaa ulottuvuutta tähän seikkaan, vaikkapa virusta. Virusta pidetään täysin kuolleena silloin, kun se on solun ulkopuolella. Sillä ei ole omaa aineenvaihduntaa tai muutakaan liikehdintää - itse asiassa voi olla hyvin mahdollista, että se ei sisällä minkäänlaisia kemiallisia reaktioita. Lukuun ottamatta sen liikettä, joka tapahtuu ainakin osin kemiallisten reaktioiden kautta. Koska virus on kooltaan hyvin pieni, se sisältää hyvin vähän molekyylejä. Juuri tämän seikan vuoksi on helpompi tarkastella erittäin pieniä kohteita. Otetaan viruksen vierelle bakteeri, jossa tapahtuu jatkuvasti aineenvaihduntaa ja erittäin aktiivista kemiallista reaktiivisuutta. Bakteeri on siis elossa. Nyt pääsemmekin peruskysymykseen, miksi molekyylit, tarkemmin atomit, muodostavat sellaisen kokonaisuuden kuin bakteeri. Miksi ne tahtovat aktiivisesti reagoida toistensa kanssa ja saada bakteeri näyttämään meidän käsitteidemme mukaan olevan elävä?

Kuten jo aiemmassa postissa sanottiin, atomien lähes ainoa tarkoitus on saada niille niiden ominainen energiavaraus. Toisin sanoen elektronit ja protonit ovat niin kauan helposti reaktiivisia kunnes ne saavuttavat oikean energiatasapainon. Usein tämä taso tunnettaan oktetti, jolloin atomilla on ulkoelektronikuorellaan 8 elektronia. Tämän jälkeen atomeilla ei tulisi olla mitään käypää syytä reagoida enää ikinä. Nehän ovat saavuttaneet jo kaiken minkä toivovat.

Kuitenkin jostain syystä, nämä atomit(niin ne, jotka eivät ole vielä saaneet ominaista energiavarausta sekä sellaiset jotka ovat sen jo saavuttaneet) muodostavat valtavina yhdyskuntina molekyylejä ja sitä kautta soluja. Valtavat määrät erilaistuneita soluja työntyy yhteen ja muodostavat kohtuullisen rationaalisen järjestelmän, joka pystyy absorvoimaan sekä emitoimaan energiaa. Tiede ei tule koskaan pystymään selittämään, miten tällainen on mahdollista. Miksi molekyylit järjestäytyvät solun eri osiksi, miten ne pystyvät siihen? Miksi osa atomeista muodostaa molekyylejä, jotka voivat muodostaa mm. soluseinän, -kalvon, liposomeja, dna:ta, rna:ta jne. Tähän voidaan todeta vain, että valtaosan atomeista täytyy saada optimaalinen energiataso näiden järjestäytymisien kautta, muutenhan ne tekisivät kaiken aivan turhaan. On toki selvää, että kaikki atomit eivät varmastikaan saa tällöin energiatasojaan optimaalisiksi, joten nämä järjestelmät(esim. solut) ovat valmiina reagoimaan edelleen.

Nyt tulee vuoroon solujen muodostamat järjestelmät, kudokset. Niin veri kuin lihaskudos ovat täynnä yhtenäiseksi järjestelmäksi pakkautuneita soluja. Voidaanko tällöin siis olettaa, että taas uudet atomit ovat saavuttaneet soluissa optimaalisemman energiarakenteen kuin silloin, kun ne olivat vain yksittäisiä soluja? Ihmisen tavoittelu kohti rationaalista vaihtoehtoa pakottaa tekemään niin. Mitäänhän ei tapahdu ilman syytä tai tarkoitusta - eihän?

Nyt olemme siis päässeet jo siihen asti, että atomit ovat yrittäneet saada optimaalisen energiarakenteen ja niistä on muodostunut molekyylejä - molekyylien sisältämät optimaalista energiarakennetta tavoittelevat atomit ovat aiheuttaneet sen, että molekyyleistä on muodostunut soluja. Koska ei ole koskaan mahdollista, että kaikki solun atomit saisivat optimaalisen energiarakenteen, solujen atomit reagoivat ja koittivat tasoittaa atomien energiarakenteen epäsymmetrisyyttä muodostamalla toisten solujen kanssa kudoksia. Tämä sama rata jatkaa kulkuaan kohti ihmisen rakennetta.

Tästä päätelmästä pääsemmekin siihen pointtiin, että ihminen on jatkuva solujen energiaepäsymmetrisyyden taistelukenttä. Rationaalisuuden nimissä kaikki mitä tapahtuu meissä, pitäisi perustua solujen tarkoitukselliseen toimintaan. Kuten em. solujen ainoa tarkoituksellinen toiminta on saada optimaalinen energiarakenne(oktetti jne.). Koska ajatuksemme ja toimintamme on pelkästään atomien välistä energiatasapainon korjailua, emme voi itse määrittää omia tekojamme. Atomit järjestäytyvät omia aikojaan ja meidän toimintamme menee niiden mukaisesti. Me ajattelemme ja toimimme silloin kun atomit alkavat täydentää energiaepäkohtiaan.

Kun alamme johtaa tätä päätelmää siihen, että millainen päätösvalta meillä(ihmisillä) on omaan olemassaoloomme, tulee meidän koittaa edes jotenkin määrittää oma olemassaolomme. Mikä me olemme? Mitä olemme suhteessa atomeihin tai molekyyleihin? Koska aivomme koostuu valtavasta kokonaisuudesta atomeja ja molekyylejä, voimmekin yksinkertaisesti todeta, että me olemme vain ja ainoastaan atomien ja molekyylien muodostama kokonaisuus. Tällöinkin tulee eteen se ongelma, että mitä tarkoittaa tajuntamme. Miksi me tajuamme asioita - onko jokin atomien muodostama järjestelmä vain ja ainoastaan tajuntaa varten ja tällöinkin, miten ihmeessä tajunta muodostuu? Kenties asia ei olekaan niin monimutkainen kuin miltä saamme sen näyttämään. Kenties tämä atomien muodostama järjestelmä, joka muodostaa tajuntamme, on esimerkiksi pieni osa aivoissamme sekä tajuntamme on vain yksinkertaisia kemiallisia reaktioita.

Mikäli meidän tajuntamme on vain yksinkertaisia kemiallisia reaktioita atomien välillä onkin outoa ajatella, että juuri nuo atomit ajattelevat ja pohtivat juuri tällä hetkellä itseään ja juuri tällä hetkellä tapahtuvia kemiallisia reaktioita. Atomeista onkin tullut yht`äkkiä itsetietoisia.
Nyt kun olen edes jossain suhteessa antanut lukijalle avaimet tutkiskella omaa olemassaoloaan, voimmekin palata ihmisen päätösvaltaan omasta olemassaolostaan. Edellä mainittujen päätelmien perusteella, olemme siis täysin yksittäisten atomien välisten reaktioiden(sekä niiden aiheuttamien ketjureaktioiden) moukaroimia. Kaikki mitä meille tapahtuu tai mitä teemme tapahtuisi joka tapauksessa.

Haluan kuitenkin osoittaa tähän toisenkin näkökulman. Entä jos olemassaolomme ja tajuntamme, siis jonkin sortin atomien muodostama suuri kokonaisuus, pystyykin hallitsemaan tätä kaaosta, jota nimitämme itseksemme. Entä jos ajatuksemme ei olekaan vain sinne sun tänne riehuvia kemiallisia reaktioita vaan tajuntamme pystyy vaikuttamaan milloin nuo kemialliset reaktiot tapahtuvat. Kun haluamme ajatella tuota kuollutta kettua, tajuntamme antaa tietyille atomeille luvan reagoida, jolloin tajuntamme tiedostaa tuon reaktion(reaktiosarjan) ajatuksen kuolleesta ketusta? Tällöin me hallitsisimme kaaosta.

 

Alkuarvoitus

Missä kulkee raja ihmisen fyysisessä ja henkisessä olemuksessa?
Kun ihminen kärsii mm. skitsofreniasta tai maanisdepressiivisyydestä - sanotaan, että ihmisellä on henkisiä ongelmia. Mikä tekee tästä sen henkisempää kuin esimerkiksi murtunut käsivarsi? Mitä sinä käsität sanalla henkinen olemus?

Kun ihminen ajattelee, hänen ajatuksensa syntyvät hänen aivojensa atomien kemiallisissa reaktioissa. Kaikki nämä kemialliset reaktiot on hyvin tiedossa, mutta mikä tekee niistä sen henkisempiä kuin esimerkiksi alkoholin hapettuminen aldehydiksi maksassamme? Joka kerta, kun ajattelemme, aivoissamme tapahtuu kemiallisia reaktioita. Nämä reaktiot ovat meidän ajatuksiamme. Kaikki suuret oivallukset ja tunteet ovat vain sähköisiäimpulsseja sekä atomien välisiä sidoksia, niiden syntymisiä, eroamisia tai muuttumisia.

Jos ajatellaan atomia, protoneita, neutroneita jne. partikkeleita, ei niissä näytä olevan minkäänlaista järjellistä toimintaa tai elämää. Miksi kuitenkin juuri nuo atomit mahdollistavat massiivisessa yhteistoiminnassa muun muassa sen, että voimme laskea matemaattisen laskun 2+2=4? Miksi ne tekevät sen? Mitä ne hyötyvät tuosta reaktiosta?
Huomatessamme atomien passiivisuuden sekä yksinkertaisuuden, ajattelemme helposti, että me pystymme itse ohjailemaan niitä. Voinhan ajatella milloin haluan vaikkapa kukkaista kukkulaa kesämökin lähettyvillä tai järven päällä lentäviä lokkeja, mutta onko asia niin yksinkertainen. Me olemme nuo atomit, joita kuvittelemme voivamme ohjailla - kuten edellä sanottua, atomit ovat täysin vailla mitään järjellistä toimintaa. Ne pyrkivät vain saamaan omalle tyypilleen ominaisen energiatason. Ne eivät siis välttämättä toimi kuten ajattelemme.

Voisiko asia ollakin niin, että ne komentavat meitä. Koska atomeilla ei ole mitään syytä toimia ajatuksiemme mukaisesti, voisiko olla mahdollista, että atomien väliset, passiivisesti ja täysin automaattisesti, tapahtuvat reaktiot ohjailevatkin meidän ajatuksiamme. Kun ajattelemme järven päällä lentäviä lokkeja, aivoissamme onkin vain tapahtunut sellaisia reaktioita atomien välillä, jotka jostain syystä saavat kokonaisuuden ymmärtämään tapahtuman ajatukseksi noista lokeista? Tällöin me ihmiset olisimme vain ja ainoastaan atomien välisten reaktioiden teutaroimia räsynukkeja. Kokonaisuus(atomien yhteistyö) toimisikin yksittäisten atomien välisten reaktioiden räsynukkena.

Tällöin kohtalo voisi olla tosi, koska emmehän voi itse vaikuttaa lainkaan ohjailevien atomireaktioiden muodostumiseen. Ne tapahtuvat jos atomit lähestyvät toisiaan sopivasta kulmasta sopivalla nopeudella, tai muulla tavalla. Asiat tapahtuisivat joka tapauksessa, eikä niitä voi estää.

Lyhyt teksti niin pitkästä ja vaikeasti ymmärrettävästä asiasta voi vaikuttaa kysymyksettömältä, koska se ei suoranaisesti kohauta kenenkään yleistietoa, mutta todellisuus on täysin toinen. Kysymykset ovat valmiita kaikkien omille vastauksille - kaikki ymmärtävät oman olemassaolonsa omalla tavalla. Tarkemmin katsottuna teksti on täynnä kysymyksiä.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?